Venäjä, se ei ole hyvä maana, varsinkaan silloin, kun se työntyy rajojensa yli Suomen puolelle. Sitä ei sallita. Venäjä on sijoittanut erikoisjoukkojansa eri maihin maahanmuuttajien mukana. Ilmastonmuutoksella on pyritty hämäämään kansalaisia, ja se on onnistunutkin.  

Tavoitteenani on poistaa mahdollinen GSM-signaalien kaappauslaite. Saavun paikalle mustalla Skodalla, jonka lasit ovat tummennetut. Seutu näyttää hylätyltä varastoalueelta, jota käytettiin hyvin harvoin. Juuri ihanteellinen FSB:n vakoilulaitteelle. Tarkemmin katsoessani huomaan ne lukuisat valvontakamerat, jotka on siroteltu yllättäviin paikkoihin. 

Lähden hiipimään kohti suurta, harmaata varastorakennusta. Kilometrin päässä olevan tien äänet kuuluvat harvakseltaan. Ei ketään auttamassa minua tai operaatiotani. On selvittävä yksin. Seuraan ympäristöäni valppaana. Olen harkinnut pitkään varusteitani ja lopulta päätynyt NIJ IIA –luotiliiveihin, Leatherman wave -monitoimityökaluun, taskulamppuun (siihen, mikä minulla on aina mukana) ja Glock 17 –pistooliin. 

Alue on halkaisijaltaan 500 metriä. Olen puolimatkassa kohteestani. Samaan aikaan kuulen auton moottorin käynnistyvän. Tartun pistoliini ja tunnen sen kylmän perän vasten kämmeniäni. Pyrähdän juoksuun. Nurkan takaa kiihdyttää auto räikeiden ajovalojen kera. Se kaartaa minua kohti. Juoksen vieressä olevaan varastohalliin. Hyppään lautapinon päälle ja ammun lähintä ikkunaa kohti. Hyppy tuntemattomaan.  

Laskeudun asfaltille. Sivulta juoksee kaksi tummiin pukeutunutta miestä minua kohti. Avaan edessä olevan kontin oven ja pujahdan sisään. Pysähdyn hengähtämään. Ympärilläni on tyypillinen työnjohtajan kontin sisustus. Ikkunan edessä on pöytä, oven vieressä on kaappi ja vastapäätä ovea on ilmoitustaulu. Otan tumman työtuolin ja heitän sen ikkunaan. Tie on vapaa.  

Kalterit! Unohdin työmaakonttien kalterit! Lasinsirujen keskellä haparoin toista reittiä ulos. Toivoa ei ole missään. Kuulen oven narahduksen. Joku astuu sisään. 

-Lasse, ulos kädet ylhäällä! karjaisee AK-47:lla varustautunut sotilas. 

-En ikinä! karjun takaisin suomeksi. 

-Et pääse pois täältä enää, rähähtää sotilas tällä kertaa suomeksi 

Samassa haistan kumin palavan. He siis päättävätkin polttaa autoni sinne metsään. 

-Selvä, tulen ulos! hihkaisen kiroten koko jupakkaa.  

Kävelen hitaasti mieli maassa venäläisten luokse yön pimeyteen. Vieressäni seisoo kaksi raskaasti aseistettua sotilasta. Vihreä jeeppi ajaa ajovalot murhaavasti läiskyen viereemme. Sen takakontti avataan. Minut heitetään sinne rajusti. Haluaisin olla missä tahansa muualla kuin venäläisen sotilasajoneuvon takakontissa. 

Auto käynnistyy ja takakontin ovi suljetaan. Venäläiset jäävät partioimaan alueelle.  Kurottaudun polvilleni ja näen, että kuskina on raskasrakenteinen, lihaksikas, keski-ikäinen mies. Yritän varovaisesti takakontin ovenripaa, mutta se ei toiminut. Ei tullut yllätyksenä. Auto alkaa kiihdyttää kohti valtatietä. Tässä menisi mahdollisuuteni. 

Otan taskusta Leathermanin ja heitän sen ikkunasta. Kilinää, yllättynyt huuto ja jarrujen kirskuntaa. Hyppään ikkunasta ja tunnen ilmavireen, joka pyyhkii hien kasvoiltaani. Maassa teen kuperkeikan ja nousen seisomaan. Puistelen pölyt pois ja harpon takaisin varastoalueelle. Siinä se siintää – aaltopellistä koostuva varastohalli. 

Tempaisen oven auki. Ja siinä, kymmenen metrin päässä, lojuu maastokuvioitu salkku. Alan harppomaan sitä kohti, kun kuulen kiivaita askeleita. Tartun salkkuun, joka painaa noin viisi kiloa, ja vetäydyn hallin pimeyteen. Askeleet loittonevat poispäin. He siis menevätkin jeepin luokse tarkistamaan tilanteen. Vilkuilen ympärilleni. Molemmilla seinillä on kaksi valtavaa ristikkoikkunaa, poltettu trukki lojuu lastauslaiturin liukuoven vieressä ja oikealla sivulla varastoa on kontti, joka on revitty auki. Kävelen liukuovea kohti. 

Liukuovessa on pieni ihmisen mentävä ovi. Potkaisen sen lukkoa pari kertaa. Kolinaa. Astun ulos viileään syysilmaan. Kävelen pientä kujaa pitkin. Varastoalueen puolivälissä huomaan kahden venäläisen muodostaman partion. Hiivin rojukasan taakse. Venäläiset kävelevät ohi puhuen työvuoron loppumisesta. Kuulen etäältä paloauton ujelluksen. Autoani tullaan sammuttamaan, siinä on tilaisuuteni päästä pois. Lähden juoksemaan autoani kohti, mutta samassa muistan venäläiset, jotka kääntyvät katsomaan mistä melu kuuluu. He huomaavat minut. 

-Pysähdy! Venäläinen hihkaisee. 

Jatkan juoksua kohti autoani. Näen poliisiauton hälytysvilkkujen valokeilan, joka luo sinertävän kajon koko ympäristöön. Kierrän nurkan taakse. Näen palaneen autoni ja sen ympärillä hääräävät palomiehet. Askeleeni kuulee ensimmäisenä poliisi, joka kääntyy katsomaan minua hämmästynyt ilme kasvoillaan.  

-Se on minun autoni, huudan. 

Samassa nurkan takaa huohottaa kaksi venäläistä Kalashnikovit eteen ojennettuina. Otan pistoolin ja ammun kaksi laukausta heistä sivulle. Venäläiset syöksyvät maahan. Tässä vaiheessa paikalle on ehtinyt tulla kaksi poliisia, jotka avaavat tulen venäläisiä kohti. Supon antama keikka alkaa tuntua rankalta. Minua lähinnä ollut poliisi lyö pistoolini pois ja ottaa minua niskasta kiinni. Siirryn poliisin pakettiautoon, kun paikalle lentää sotilashelikopteri. 

Vietän loppuyön putkassa. En nuku kunnolla. Mitäköhän tästäkin tulee. Aamulla luokseni tulee komisario. 

-Olet vapaa, toivottaa komisario. 

Huokaisen helpotuksesta. 

-Saimme venäläiset kiinni ja signaalinkaappauslaitteen purettua, komisario lisää. 

-Haavoittuiko kukaan tapahtuneessa? kysyn. 

-Kaksi venäläistä, toteaa poliisikomisario kylmästi. 

-Lähdes nyt, komisario hoputtaa jo unohtaneena viileän asenteensa. 

Ulkona vedän raikasta ilmaa keuhkoihini, ja päätän painua pehkuihin heti kotiin päästyäni.